Kun kysymyksen laittaa näkyviin,
se tuntuu älyvapaalta.
Valintahan on päivän selvä.
Niin se onkin,
silloin kun en ole tunteen vallassa,
tunteen kuristavassa lumouksessa.
Silloin valinta häipyy
ja tilalle tulee tuskainen olo,
joka nielaisee minut otteeseensa
ja vakuuttaa oikeutustaan.
Minulle tuo tunne oli tänään kosto.
Sinulle se voi olla joku muu.
Mitä tapahtui?
Joku herättää minut aamulla,
kenties ihminen vai heräsinkö jo aiemmin.
En enää muista.
Mutta muistan sen tunteen,
mikä siitä seurasi.
Kello huusi puoli kuusi,
yhtä aikaa mieleni pörisi kuin ampiaispesässä,
laukkasi valtoimenaan ilman ratsastajaa,
jylisi kuin taivas ukkosmyrskyn silmässä.
Mieleni janosi kostoa!
Vajosi itsensä syvimpään onkaloon
ja oli varma oikeudestaan kostaa.
Hetken kärvistelin tuon tunteen lumoissa.
Kyllä lumoissa!
Niin vetoava ja vetävä on koston houkutus.
Tuo tuttu kuokkavieras,
joka tulee sisään
kuin salama kirkkaalta taivaalta
lupaa kysymättä, varoittamatta.
Se tulee ja valtaa mielen kokonaan.
Onneksi.
Miten niin onneksi?
Onneksi sen vetovoima on niin ylisuuri,
ettei sitä pysty pyyhkäisemään syrjään
kuin pientä ininää.
Sitä ei voi ohittaa olankohautuksella.
Sillä se huutaa,
hiljaisuudessakin,
se huutaa lujaa!
Joka solussa sen kutsu kaikuu
vaativana ja painostavana.
Juuri eilen kohtasin sen viimeksi ja vapautin.
Miten ihmeessä se on nyt taas tässä?
Juuri siksi,
että saan vahvistaa valintaa,
valita uudelleen ja uudelleen.
Tahdonko oikeasti kostaa ja
jos kostan niin kenelle,
kenelle todella teen sillä harmia eniten.
Pysähdyn.
Katson kostoa.
Tuota tuttua pyörremyrskyä,
joka on vallannut kaikki sisimpäni järjestelmät,
päättävät elimet ja tunnekeskukset.
Katson ja olen.
Sisältäni tulee sanat:
sinulla on vapaus valita.
Niinhän se on, tiedän,
mutta pikku kostaja minussa
taistelee tuota tietoa vastaan.
Kapinoi, ei halua hyväksyä.
Ei tietenkään.
Vaiennan sen äänen ja kerron sille sanoitta,
minä näen sinun halusi kostaa,
mutta nyt haluan kuulla,
mitä sisimmän äänellä on minulle sanottavaa.
Koston kuohut laantuvat,
ja ääni sisälläni kertoo ja vahvistaa:
Sinä saat valita, kumman haluat.
Koston vai jotain muuta.
Niin.
En tiedä,
miten päästää irti kostosta,
tunnustan.
Se on niin kauan tullut vieraisille,
ilman lupaa.
Se on automaattireaktio,
kuin suojakilpi,
enkä edes tiedä, mitä vastaan.
Sinä kostat itsellesi,
ääni jatkaa.
Niin!
Niin teen.
Minähän tästä tunteesta kärsin
kaikkein eniten.
Niin pieni asia,
ja ylisuuri reaktio.
Mutta enää en tuomitse siitä itseäni,
juuri nyt en kosta tuota itselleni.
Vaan kiitän!
Kiitän, että ylisuuri reaktio
auttoi näkemään,
auttoi katsomaan,
ei enää ohittamaan.
Miten hävettävää kosto onkaan ollut.
Eihän tuota tunnetta saa edes myöntää,
eikä etenkään kertoa,
että näin olen kokenut,
näin mitättömissä tilanteissa.
Kiukutellut kuin pikkulapsi.
Mutta olen.
Ja juuri nyt,
olen siitä kiitollinen.
Sillä ylisuuri tunne
tulee näkyviin väkisinkin.
Sitä ei enää voi piilottaa,
vaan tuskassaan se huutaa
sisäänsä kätkettyä viestiä,
kutsua ja kaipausta
kivun keskuksessa
eron alkulähteellä
se näyttää minulle
kipeän pisteen
ja samalla sen takana olevan
sydämen rukouksen:
rakastaa itseni ehyeksi.
Miten kaunista se onkaan.
Lopulta!
Tulla itselleen näkyväksi.
Olla tuomitsematta.
Nöyrtyä elämän edessä.
Ei hehkua eilisen oivalluksilla,
vaan valita joka hetki uudelleen.
K aunis
O lemus
S iunaa
T änään
O lemassaoloa
Comments