Kävin maailman äärissä
huomatakseni,
ettei sieltä löytynyt mitään.
Matkasin uudelleen ja uudelleen,
etsin milloin mitäkin,
milloin mistäkin,
vaikka aina, itseäni etsinkin.
Palasin ja ihmettelin,
mistä löytäisin sen, mitä etsin.
Mutten tiennyt, mitä todella etsiskelin.
Juoksin karkuun,
itseäni pakenin,
itseltäni piiloon säntäilin
löytääkseni sen, mitä välttelin.
En ymmärtänyt,
en tiennyt.
Mutta etsin,
jotta löytäisin.
Toisinaan luulin tietäväni,
mitä etsin,
ajoittain luulin löytäneeni sen,
elämän ihmeellisyyden,
tilanteista riippumattoman vapauden.
Mutta edelleen törmäilen
mielen esteisiin,
tipahdan koloihin tuttuihin tai tuntemattomiin
maailman ääriin arvaamattomiin
itseni syvyyksiin.
Enää ei tarvitse paeta.
Sisimpäni kertoi niin.
Matkustan sisimpäni maailmassa
lähelle ja kauas,
maailman ääriin
paikallani pysyen
sisimpäni stratosfääriin
hämmästellen, kummastellen
itseäni, olojani, tunteitani.
Toisinaan otan ne vastaan
ilolla tai helpotuksella,
kiitollisuudella,
toisinaan vastustuksella,
pettymyksellä tai suuttumuksella,
halulla häätää oloja, tunteita,
mutku sitku utopian onnelaan
kaukaiseen tulevaan.
Enää ei tarvitse paeta
mistään pois.
Ei paeta mitään,
ei mistään.
Juosta itseäni pakoon
maailman ääriin
itseäni itsestäni paeten ja etsien.
Onhan se niin hassu ajatus,
niin että ihan alkaa naurattaa.
Mutta niin se on ollut.
Aikojen alusta, maailman ääristä
tähän hetkeen asti,
tähän pisteeseen asti.
Olkoon niin.
Kävin olojen äärissä,
reunoilla ja ääripäissä.
Sukelsin
oloihin ja tunteisiin,
niiden lävitse
vai lävistivätkö ne sittenkin minut.
En tiedä.
Olin niiden vallassa
kuin aivoton ameeba.
Ne huuhtoivat minut
olojen ääriin,
myllersivät minuudessa
olemuksen olemattomuudessa
heittivät sisäiseen näkökenttään
haudattuja, piilotettuja, salattuja
sielun tomuhiukkasia,
jotka tuntuivat kääntävän ympäri kaiken
valtavina tulipalloina, lumivyöryinä,
sisäisinä hyökyaaltoina.
Nuo sisäiset tsunamit,
maanvyöryt, järistykset,
tulipalot, roihut, myrskyt,
jäätävät ja polttavat vuorotellen.
Nostattavat vuoria kuin tyhjästä,
purkautuvat tulivuorina
räjähdellen
sisäisen sodan
näkymättömillä tantereilla.
Olen voimaton
näiden voimien edessä.
Joten viimeinkin,
taisteltuani kauan,
antaudun.
Sanon sisimmälleni ne sanat,
joita olen vältellyt,
koska luulin häviäväni,
mutta kun sanon nämä sanat,
ymmärrän,
että vain taistelu
niin pitkä ja niin turha
loppuu.
Sinä voitit.
Sanon.
Sinä voitit.
Sanon itselleni,
menneelle ja tulevalle
sellaisena kuin se oli ja on.
Sinä voitit.
Minä en taistele enää.
Kaikki taistelu on loppu.
Aivan kaikki.
Menneisyys on sellainen kuin se oli.
Ja se meni niin kuin sen piti mennä.
Laskeudun hetkeen
sellaisena kuin se on.
Otan elämäni ja itseni vastaan
sellaisena kuin se juuri nyt on.
Hyvän elämän.
Kauniin elämän.
Rakkaudellisen elämän.
Avoimen elämän.
Rohkean elämän.
Olen elämän palveluksessa.
Comentarios