Koston koura
huitoo ilmaa,
tyhjää tyhjyyttä
syvälle sisään kätkettyä
näkymätöntä avohaavaa,
jolle ei ole sanoja.
Huutaen äänetöntä tuskaa,
sisäistä kipua,
haukkoen happea
tukehtuen omaan tuskaansa
kuin nuotio ilman happea
kuin kala kuivalla maalla.
Koston panssari
on tullut näkyväksi
satojen ja tuhansien
sukupolvien mykkyydestä.
Koston panssari
murenee,
halkeilee
kyyneleiden vieriessä
haavaan muinaiseen.
Sukupolvien kyyneleet
virtaavat lävitseni
esi-isien ja -äitien,
kansakuntien
parantavat kastehelmet
virtaavat kauttani,
puhdistaen
sukupolvien uoman,
josta vesi oli ehtynyt.
Näkymätön, sisäinen pato
vapauttaa valtameren niellyt kyyneleet
jälleen virtaamaan
elvyttäen uoman ja sen penkereet
kukkimaan kiitostaan,
loistamaan vapaudessaan.
Kuivuus on ohi
panssari murtunut,
koston nyrkki aukeaa
ja viha raukeaa
lempeyden kyyneleiden
hoitavassa virrassa.
Kiitollisuuden kämmenellä.
Minä rakastan sinua!
Juuri nyt, juuri näin
sisimpäin,
riippumatta siitä,
kenen kautta sen näin.
Kiitollisuus sykkii sisimmässäin.
Se tulee sydämeen,
tekee pesän, asettuu asumaan.
Se avaa itse sulkemani ovet
kaikenkattavaan lempeään
luottamukseen, turvaan ja
läsnäoloon pehmeään.
Ajan ja tilan äärettömyys
avautuu vuosisatojen tunnelin kautta
tähän hetkeen, anteeksiantoon,
kaikenkattavaan hyväksyntään,
jossa jokainen on tehnyt sen,
mihin sillä hetkellä on pystynyt.
Minä kiitän teitä, jokaista,
tuttua ja tuntematonta,
muinaisia esivanhempia,
sillä ilman teitä,
ei olisi meitä,
ei minua, ei sinua.
Kiitän teitä elämän lahjasta!
Comments